Mä en osaa olla hyvä ystävä. Mä en vaan pysty soittamaan kysyäkseni kuulumisia. Se on jotenkin vaan niin ylivoimasta. Ja jos toisellakaan ei ole mitään ihmeempiä kuulumisia ja itelläkään ei ole mitään ihmeitä kerrottavaa niin...puhelusta tulee aika vaivautunutta. Mulle saa kerta toisensa jälkeen sanoa, että soita. Mä en vaan kauheesti osaa jutella niitä näitä. Syyttäisinkö taas kasvatustani. Meillä oli pienenä vaatimus, että kaikki on ruokapöydän ääressä samaan aikaan, mutta mitä se hyödyttää, kun mitään ei puhuta! Paitsi sitten kun vanhemmat lähtevät pöydästä. Ja en mä osaa olla ihmisen kanssa joka on masentunut, itsetuhoinen ja syömishäiriöinen. Tulee niin vaivautunut olo, en tiedä mitä sanoa ja tehdä. Olen avuton siinä tilanteessa, kun toinen tarvitsisi eniten tukea. Me ollaan kaverin kanssa lapsesta asti tunnettu, mutta jotenkin tuntuu, että meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin menneisyys. Kaveri oli aina se joka "johti" leikeissä, keskusteluissa, kaikessa. Kaveri piti meidät yhessä. Nyt kun mun pitäisi ottaa se rooli, niin tuntuu ettei mun kyvyt riitä siihen. Mä en muutenkaan osaa lohduttaa ihmisiä ja nyt mun pitäisi olla enemmän kuin lohduttaja. Mun pitäisi olla tukija niissä itsetuhoisissa alamäissä. Mun pitäisi olla juorujenkertoja, mutta mistä mä niitä saisin joka päivä?! Mulla on tylsä elämä, jossa ei vaan koko aika tapahdu jotain.

Oikeastaan mä en haluisi, että meidän tiet erkanisivat. Kaveri on jotain sellasta, joka on ollu mun elämässä pysyvää. Mä vaan haluisin, että kaveri tervehtyisi ja olisi jälleen oma itsensä. No nyt mä itse esitän vaatimuksia, mut sitä mä haluisin. En mä jaksa sitä, että kuukausi menee hyvin ja taas saan kuulla, että kaverin on sairaalassa suljetulla osastolla. Tämä on julmaa ja mä ajattelen liikaa itseäni, mutta mun kyvyt ei riitä. Mä en osaa tällaisia tilanteita.